mieletöntä paskapuhetta

– muita vaihtoehtoja ei ole
– tämä on ainoa mahdollisuus

Advertisements

husari se ei jaksa yllättää

järjetöntä sen lisäksi että tätä paskaa kirjoitetaan – se että niitä läjiä yhä arvostellaan lehdessä… ja jokin kenties hieman vakuuttavampi jää vaille mitään huomiota… voisivat ne mieluusti pikkasen ajatellakin siellä toimituksessa, ja palkata satu marttilan… öh koskimies… tilalle jonkun tästä maailmasta… eikä perseestä:

Runo vakuuttaa, että ihmisen on lupa tuntea elämän koko kipu ja kauneus yhdessä ainoassa hetkessä, ikään kuin siihen ja vain siihen olisi nyt kätketty ikuisuuden pakahduttavat salat.

… gulp gulp, kahvit seinällä… koska tämä järjellisten ihmisolentojen pilkkaaminen lakkaa?

mayhaps i’m mean but i hate these crapstupid soulstuffets

sielu tunnetusti painaa 21 grammaa… nyt elokuvatutkimusta ja teoreettista filosofiaa opiskellut maineikas runoilijatar xx on löytänyt Grez-sur-Loingin kylästä “runouden sielun”… uutimessa ei kerrota tarkempia tietoja löydöstä… onko sielu punnittu? mitä se painaa? – ja ennen kaikkea onko se onnistuttu pullottamaan, tai jotain… jotta runoilijoiksi tosissaan aikovat voisivat sitä (h)aistia… ehkä löydöksellä olisi mahdollista vähentää jyrkästi persujen (ja muidenkin inhimisten) prejapostmodernistista, kokkelista kokeellista runoutta kohtaan tuntemaa närää… à priori, à posteriori… an sich und (kill your fartings) per/se…

so fucking what

mutikassa kustantamojen syksyn katalogeista poimittuja näytteitä, kolme proosan näytettä ja kolme runouden… mistä nämä kertovat… eivät mistään… siis miks tällasta kielellisesti ja ajatuksellisesti vitun surkeeta mitäänsanomatonta mössöö julkastaan vuodesta toiseen hamaan tappiin… wow stultitiae laus, wow apaidia, filautia, kolakia, misoponia, anoia ja komos… kriitikkoparat, joutuvat kahlaamaan läpi tällasen paskan… minulle teki tiukkaa jo nämä näytteet… toisaalta… nämä tekstit läpäisevät kevyesti ne laatuvaatimukset, joita persut vaaliohjelmassaan kulttuurille asettivat…

“Onni ja suru asuvat samassa paikassa. Kokeile onnea ruumiissasi: se muistuttaa etäisesti syyllisyyttä, on lähellä sitä. Se muistuttaa menettämisen pelkoa. Siksi onni ei koskaan ole puhdasta, siihen liittyy anteeksipyyntö. Jos onni saadaan siirrettyä toiseen paikkaan, tilanne kohenee.”

“Katselin sinua siinä, omassa kodissasi, lauantaiaamun hiljaisuudessa, kahvin ja paahdetun leivän tuoksussa, otsasi hieman rypyssä. Suljin oven, menin takaisin sänkyyn ja ajattelin että mitä jos muistammekin juuri sen, minkä haluamme unohtaa.”

“Hän kertoi pikkusiskoista, joita ei ole tai on. Äideistä, jotka tulevat kotiin joka ilta kello viideltä tai vain viikonloppuisin. Taloista, jotka pysyvät paikoillaan ja taloista, jotka ovat pelkkää paikasta toiseen liikuteltavaa rekvisiittaa. Ystävistä, jotka ovat ikuisia tai vaihtuvat. Hän kertoi uusista taloista ja taloista, joiden lattiat ovat kuluneet askelista niin, että oksankohdat kohoavat pieniksi kukkuloiksi puun syiden muodostamiin laaksoihin. Painavista huonekaluista, joiden taakse on piilotettu salakäytäviä.”

“Karsikkopuuhun kaiversin vainajan nimikirjaimet sekä
kuolinvuoden. Tällä kuollut liitettiin vainajien yhteisöön
ja estettiin paluu elävien joukkoon. Kalmismaalla
karsikkopuusta saattoi pudota oksa haudanpäälle. Se
ehkä maatui siihen tai sitten tuuli vei sen mukanaan,
mutta ihmiskäsi ei oksaa voinut poistaa. Se oli minun
karsikkopuuni.”

“Se alkaa kun aika otetaan pois, odotus alkaa.
Horisonttia pitkin punaista. Kattotiilet vapisevat. Ei vieläkään.
Sinä olet kallis, liian kallis. Mikä oli tähän kaikkeen syynä?
Laivan lähtö? Jotain jäi sanomatta, tekemättä ja sitten pilvet
ravasivat laumana sivuttain ja Buffalon puhvelit, jotka käyttäytyivät
kuin lapset. Kattoikkunoihin on syttynyt valo,
mitä tapahtuu kaukana sinun asunnossasi?”

“Sataa
hidasta kirkasta lunta
kuin tähdet
putoilisivat
Odotamme pakkasen lauhtuvan ja
surun johtavan jonnekin
Kello
pyörii ympyrää
Pöydällä
on pino
kodittomia hyhmäisiä
avaimia”