kyvyt ja edellytykset


tämä postaus on kirjoitettu alunperin (privatena) 20. elokuuta. minulla ei ole mitään menetettävää, joten ajattelin 35 vuoden kokopäiväisen kokemuksen ja työn perusteella runouden ääh parissa, kertoa sen toisenkin totuuden suomalaisen runouden nykytilasta. – ajattelin jatkaakin, saas ny nähä, ketkä minun mielestäni ovat ‘runoilijoita’ ja vievät runoutta eteenpäin, ja ketkä ns. arvostetut, maineikkaatkin runoilijat ovat pelkkää shittiä ja feikkiä ja pärjäävät vain yhteyksiensä vuoksi, ja joitten pitäisi tajuta joko lopettaa kirjoittaminen tai ainakin yrittää uudistua… jostakin kumman syystä se positiivinen lista painottuu ntamon suuntaan…

oletan, että jokainen joka kirjoittaa ammatikseen, tekee sen edellytystensä ja kykyjensä ylärajoilla, ja uskaltaa ottaa riskejä… siksi on käsittämätöntä, että 99% nykylyriikasta on kertakäyttöistä ja kevyttä kamaa – posliinimaalausta ja pitsimalleja – sanastoltaan jämähtänyttä, paikallaan polkevaa, itsestään selvää, sisäsiistiä ja viihdyttävää merkonomilyriikkaa, jonka kirjoittaminen osattiin paremmin jo 50 vuotta sitten – eikä sillä ole mitään tekemistä esim. sen kanssa mikä on runous-sanan etymologinen merkitys… en keksi tilanteelle kuin muutaman syyn: 1. runoilijat ovat tyhmiä ja kyvyttömiä uudistamaan ilmaisuaan (he kirjoittavat samaa kirjaa koko elämänsä, eivät tunne kirjallisuuden traditiota, tiedä filosofiasta, luonnontieteistä, historiasta, politiikasta jne. mitään… ts. annotaatio- ja referenssipohjaa ei ole olemassakaan…), 2. kustannustoimittajat ovat tyhmiä ja kyvyttömiä uudistumaan, heille runoutta on vain se mitä on kirjoitettu viimeiset 50 vuotta, 3. arvostelijat ovat tyhmiä, kyvyttömiä ja haluttomia lukemaan muun kuin yhdenlaista runoutta (ainakin Hesarin kohdalla tämä on fakta, Hesarin kulttuuriosasto on vitsi, lehdessä ei ole yhtään arvostelijaa ketä oikeasti ymmärtää runoudesta jotain… esim. Mervi Kantokorven kritiikkien etumerkin voi säännöllisesti kääntää vastakkaiseksi, jne.), ja 4. apurahat, joitten saaminen riippuu siitä, että kohdat 1. 2. ja 3. ovat synkassa… minä en enää pysty ko. ‘runoutta’ lukemaan – se on niin puuduttavaa, ennalta arvattavaa, yksioikoista, -äänistä ja -kielistä, että kirjoittajan saa selville vain kirjan etukannesta… ei koskaan itse tekstistä…

vesa haapala kirjoittaa ‘saman asian’ toisin sanoin retron esipuheessa: “rehellisesti sanoen tuntuu siltä, että suurin osa parin kolmen viime vuosikymmenen aikana maassamme ilmestyneistä runokokoelmista on aronpuron tuotannon rinnalla jo kirjoitusteknisesti arvioiden liikkumatonta ja vanhakantaista. asiaa voi kuvata seuraavalla kärjistyksellä. runouden pääuoman ihanne: lyyrisen minän huone / pääkoppa, josta tajunta katselee maailmaa ja vetää valkein naruin analogioita itseensä. aronpuro: minä, joka sekoittuu parataktisesti maailmaksi kutsuttuun merkitysainekseen ja kartoittaa väsymättä toisiinsa törmäävien diskurssien, taloudellisten ja poliittisten realiteettien aluetta, maailmaa tekstuureina ja kudelmina.”

ja jottei minua syytettäisi omahyväisyydestä: you are welcome – esitän puolustuksekseni, että jo kolmen kirjan jälkeen olin kyllästynyt jauhamaan vanhaa shittiä ja kirjoitin ‘ensimmäisen sinfoniani’, leningrad-sinfonian: Ruusun varjossa, 1984. – Juhani Salokannel W+G:llä ei olisi halunnut julkaista sitä siinä muodossa, teksti olisi pitänyt pilkkoa erillisiksi runoiksi, mutta maija pellikan avulla sain kirjan läpi sellaisenaan, runoelmana, sinfoniana. kirjan arvostelujen tyyli oli: ‘sallittakoon hairahdus, mutta toivottavasti helin unohtaa tällaiset typerät kokeilut ja ymmärtää palata entiseen hyväksi todettuun tapaansa kirjoittaa”… Papukaijatulppaanissa, 1988, olin, pakotettuna, taas ruodussa… seuraavat viisi vuotta olivatkin yhtä helvettiä, koska gummerus ei suostunut julkaisemaan mitään kirjoittamaani tero liukkosen suosituksista huolimatta… näin jälkikäteen se oli onnenpotku, koska pääsin vapaaksi ja omilleni… ja jatkamaan sitä, minkä olin Ruusun varjossa aloittanut…

lainaus Harri Nordellin fb-statuksesta: “Muistaako joku vielä Leif Färdingin? – Tuli mieleeni ajatellessani näitä itseänsä täynnä olevia lavapaskoja, joiden hoitamaton narsistinen persoonallisuushäiriö on johtanut kuvitelmaan, että heillä on jotakin tekemistä runouden kanssa.”

Advertisements

kumpi näistä otteista on finlandia ainesta


“Syksy odottaa talven armahdusta. Minä olen onnellinen, minun onneni on uusi. Se perustuu outoon sopimukseen jonka me viikkojen ja kuukausien aikana miehen kanssa teemme. Kun Elsa on poissa, minulla on perhe. Minä opettelen heitä vasta, mutta rakastan jo.”

“Niin kirjallisesta kuin muustakin suomalaisuudesta (edes ‘kumouksellisena’) olen ottanut etäisyyttä jo seitsemänkymmentäluvulta alkaen, vaikuttavimpina tekijöinä suomalaisuuden inho — sama mihin suuntaan kulloinkin pokkuroivat — ja ajan mittaan vauhtiin päässyt selvä ja suora kostonhimo. En toivo tälle maalle ‘tulevaisuutta’, mutta minkäänlaiseen toimintaan minun ei tarvitse ruveta: ihmisen sopimattomuus maailmaansa tekee puolen vuosisadan tietämiin lopun tästä maailmasta ilman että esim. Suomen ja Venäjän välien kiristyessä ehtisin (jos viitsisinkään) sitä kautta kostamaan nk. isänmaalleni.”

xeus revue


auringonkukan viljelyalan kasvattaminen
vaarantaa hoitosuhteen jatkumisen
elinten elinaikana
kohtuuton mutta tärkeä utön
kohtu from source to sea i
right puun kuva
mistä tahansa hetkestä
kohdan kohdusta haarautuva
vaihtoehtojen ryteikkö
peruuttamaton muut oksat
ja niitten haarat
nollaava lehteen
laskeva oksa