yhteen vihkoon isäni

on kirjannut tarkkaan äitini kahden ‘aivohalvauksen’ historian hautajaisineen, ketä siellä oli jne. – perunkirjoituksen tarkan ajan jälkeen on kysymys: “Miksi paras otetaan aina ensiksi?” – Isäni ‘eli’ kaksi vuotta äidin jälkeen, ja ne päivät joina hän ei käynyt haudalla, olivat kyllä yhden käden sormilla laskettavissa. Kesät talvet haudalla paloi aina kynttilä, ikuinen tuli. – Että sellainen tapaus, ehtiväthän he olla yhdessä 62 vuotta.

Vihkossa on myös minulle kirjoitettu viesti:

Tulet huomaamaan, ettei kuolema, silloin kun maallinen apu osoittautuu jo turhaksi ja lääkärinkin on pakko antaa perään, saavu viikatteineen synkkänä, julmana ja kauhistuttavana; pikemminkin hän on armelias noutaja, joka lempeästi puhaltaa sammuksiin jo loppuun palaneen liekin. – Tämä oli äitisi kohdalla täyttä totta!

No, minä olen kaksi kolme kertaa katsonut tämän elämän pohjimmaiset pohjat, ei se minulle mikään uutinen ole, mutta isäni ei tiennyt kaikkea koska en kertonut…